Luovan kaupungin teoriat
Luova kaupunkikehittäminen nähdään nykyisin hyvin laaja-alaisena kehittämiskonseptina. Sen mukaan luovuus liittyy kaikkiin olennaisiin yhdyskuntakehityksen osa-alueisiin. Luovan kaupungin teoriat ovat kehittyneet vaiheittain vuosikymmenten saatossa. Alan tutkimuksen ja teorianmuodostuksen tehtävänä on selittää ja tulkita luovuutta ja luovia aloja hyödyntävän kaupunkikehittämisen ilmenemismuotoja ja vaikutusyhteyksiä ja antaa perusteita tämän kehittämistyön taustaoletuksille.
​
Miten luovuus tulisi ymmärtää kaupunkikehittämisen yhteydessä? Miksi kulttuuri on tärkeää kuntien ja kaupunkien kehitykselle? Tulisiko kaupungin panostaa luovan luokan houkutteluun? Miten kaupungin palvelut voidaan kytkeä elinkeinotoiminnan edistämiseen? Käytännön kehittämistyön yhteydessä nousee siis esiin koko joukko tällaisia kysymyksiä, joihin alan teoriat pyrkivät omalta osaltaan vastaamaan.
Koska tämä kenttä on laaja ja monitahoinen, seuraavassa luovan kaupungin teorioiden kehitystä valotetaan valikoivasti kolmen kaupunkikehittämiseen liittyvän teeman kautta: (a) kaupunkiympäristön kehittämistä koskevat teoretisoinnit 1960-luvulta lähtien, (b) kulttuuria korostavat kehittelyt 1980-luvulta lähtien ja (c) luovan luokan teoria 2000-luvulta lähtien. Ensin mainittu kulminoituu Jane Jacobsiin, jonka keskeinen teesi oli tarve luoda ihmisen mittakaavaan sovitettua moniarvoista ja vuorovaikutusta edistävää kaupunkiympäristöä. Toinen vaihe kulminoitui Charles Landryn ajatukseen kulttuurin ja ruohonjuuritason kehittämisen tärkeydestä luovassa kaupunkikehittämisessä. Kolmas vaihe kulminoituu Richard Floridan teoriaan luovuuspääomasta ja luovasta luokasta, jonka ytimessä on havainto luovuuden ja luovien ihmisten ratkaisevasta merkityksestä taloudellisen kasvun aikaansaamisessa.
Fyysinen kaupunkisuunnittelu
Historiallisesti tarkasteltuna luovan kaupungin idea voidaan nähdä kulttuurisesti orientoituneen kaupunkisuunnittelun ja -kehittämisen viimeisimpänä vaiheena. Yksi koko tämän kehityskaaren merkittävimpiä rajalinjoja näki päivänvalonsa 1960-luvulla, kun teollisuuden ja liikenteen ehdoilla rakennetun modernin autokaupungin idea sai haastajia. Tämän käänteen vaikutusvaltaisimmaksi puolestapuhujaksi nousi amerikkalais-kanadalainen journalisti ja kaupunkitutkija Jane Jacobs (1916-2006), joka kritisoi liikenteen ja liike-elämän ehdoilla syntynyttä rakentamista ja pyrki omalla toiminnallaan puhumaan ihmisen mittakaavaan sovitetun tiiviin ja monipuolisen kaupunkirakenteen puolesta. Jacobsin näkemyksen mukaan kaupungit muistuttavat ekosysteemejä:
-
niiden tulisi olla sekoittuneita,
-
kortteleiden tulisi olla lyhyitä, jotta saadaan aikaan luontevaa vuorovaikutusta,
-
vanhoja ja uusia rakennuksia tulisi olla rinnakkain ja
-
kaupunkien tulisi lisäksi olla tiiviitä.
Jacobsin ja vastaavien kaupunkisuunnittelun kriitikoiden ja uudistajien lisääntyvän vaikutuksen myötä kaupunkien monimuotoisuus ja moniaineksisuus nousi uudelleen esiin ja myös suurkaupunkien suunnittelussa alettiin ottaa huomioon ihmisen mittakaava. Tämän ajattelun jälkimainingit näkyvät selvimmin uuden urbanismin (engl. new urbanism) nousussa 1980-luvulta lähtien. Samoin uuden kaupunkisuunnittelun ideat kytkeytyvät vahvasti myös näkemykseen siitä, että toimintaympäristön tulisi muotoutua mahdollisimman spontaanisti, jolloin sillä on parhaat mahdollisuudet edistää luovuutta.
Edellä mainittu keskustelu kytkeytyy tiiviisti myöhemmin jalostuneeseen luovan kaupungin ideaan sitä kautta, että luovalla kaupungilla on fyysinen ulottuvuutensa inspiraation lähteenä, luovuuden edistäjänä ja luovia ihmisiä puoleensavetävänä tekijänä. Tätä kautta luovuutta korostava fyysinen kaupunkisuunnittelu kytkeytyy luovien alueiden ja tilojen ja myös luovan luokan suosimien kaupunkiympäristöjen suunnitteluun.
​
Kulttuuri ja taiteet kehittämisen voimavarana
Sisäisen eriytymisen, moniarvoisuuden ja vaurauden lisääntyessä jälkiteollisissa yhteiskunnissa kulttuurin merkitys alkoi tasaisesti kasvaa alueyhteisöjen kehittämisessä. Charles Landry on todennut, että 1980-luvulla, jolloin luovan kaupungin idea alkoi orastaa, avaintermejä olivat kulttuuri, taiteet ja kulttuurin edistämiseen tähtäävä kaupunkisuunnittelu. Varhaisen vaiheen keskustelussa keskeisessä roolissa oli julkisesti tuettu kulttuuritoiminta sekä kulttuuri-instituutioiden synnyttäminen ja keskittäminen.
​
Carl Grodach on todennut, että luovan kaupungin politiikka sai hahmonsa kun kulttuuripolitiikka tuotiin kaupunkeihin. Tämä kehitys käynnistyi, kun uusliberalistisesta ajattelusta vaikutteita saanut paikallishallinto varsinkin Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa etsi vastauksia talouden rakennemuutokseen ja kaupunkien ongelmien kasautumiseen sekä väestö- ja sosiaalisten muutosten tuomiin haasteisiin. Robert McNulty kiteytti aikanaan hyvin sen, miten kulutus, viihtyisyys ja mielikuvat tulivat tärkeäksi osaksi kehittämistä: “You must make your downtown a stage. Not through a public relations agency, but through museums and culture and performing arts centers.” Näin hahmottuva ameniteettitalous (palveluympäristön hyödyntämisen tuoma lisäarvo) kohdisti huomion siihen, miten ja miksi kaupunkikeskustat tulisi tehdä houkutteleviksi asukkaille, matkailijoille, kiinteistökehittäjille ja palvelusektorin toimijoille. Se edesauttoi osaltaan ns. gentrifikaatiota (asuinalueiden keskiluokkaistumista) eri muodoissaan. Myös myöhemmin kehitetty luovan luokan teoria perustuu osin tähän samaan, kaupunkiympäristön viihtyisyyttä ja palvelujen vetovoimaisuutta korostavaan kehittämisideaan.
​
Kulttuurin rinnalla toinen tästä lähestymistavasta kummunnut juonne oli integroiva ja omaehtoisuutta ja yhteistyötä korostava asuinalueiden luova kehittäminen, jonka idea näkyy hyvin Charles Landryn teoksessa 'The Creative City: A Toolkit for Urban Innovators' (ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2000). Olennaisinta paikallisen kehittämisen kannalta oli kuitenkin se, että 1990-luvun jälkipuoliskolla, kulttuuripoliittinen näkökulma alkoi korvautua kulttuurin kaupallistamista korostavilla pyrkimyksillä. Sen myötä myös alueyhteisöjen kehittäjien keskuudessa huomio kiinnittyi luontaisesti nimenomaan kulttuuriteollisuuden ja laajemmin luovien alojen – taide, muotoilu, arkkitehtuuri, media, markkinointi ja tietotekniset palvelut – kehittämiseen. Asiaa on kuvattu joissain yhteyksissä siten, että luova sektori alkoi nousta kehittämisagendalle kulttuurisektorin kustannuksella. Tällä näkemyksellä on yhteys luovien teollisuudenalojen keskittämiseen ja klusterimuodostukseen, mikä näkyy hyvin siinä, miten monet kaupungit alkoivat keskittyä esimerkiksi muotoiluun (design), jonka ympärille on ollut luontevaa koota luovien alojen toimintoja.
Luova talous ja luova luokka
Luovan kaupungin paradigman kehityksen kannalta kriittinen vaihe ajoittuu 2000-luvulle, kun luova talous valtasi lopullisesti alaa kulttuuripainottuneelta kehittämisnäkemykseltä. Tämä muutos kulminoituu yhdysvaltalaisen talousmaantieteilijän, professori Richard Floridan teokseen The Rise of the Creative Class (2002), jossa esitetty "luovan luokan" käsite nousi alan tutkijoiden ja kehittäjien piirissä keskustelua hallitsevaksi teemaksi. Tämä merkitsi käännettä alan tutkimuksessa ja myös käytännön kehittämistyössä, sillä painopiste siirtyi selvästi innovaatioita ja niiden luomista edellyttävää luovuutta, osaamista ja kyvykkyyttä (talent) korostavaan suuntaan. Tässä vaiheessa kulttuuri ja taiteet olivat jo siirtyneet pois teoretisoinnin keskiöstä, kun taas luovuus nimenomaan innovaatiopotentiaalin mielessä alkoi hallita luovan kaupungin kehittämisagendaa.
​
Floridan 3T-mallin mukaan kaupunkiseudun menestystä selittää kolme kehitystekijää: teknologia, talentti (kyvykkyys) ja toleranssi (suvaitsevaisuus). Floridan luovan kaupungin ja luovan luokan teoretisointeja voidaan pitää inhimillisen pääoman teorian jatkokehittelynä. Siinä missä inhimillisen pääoman teorian kehittelyn keskiössä on koulutettu väestö, Florida vie teoriaa uuteen suuntaan kiinnittämällä huomiota inhimilliseen pääomaan liittyvään, toimiala- ja ammattiluokituksista johdettuun sosio-ekonomiseen ryhmään, ”luovaan luokkaan”, joka on hänen mukaansa avain taloudelliseen kasvuun. Toinen erottava piirre on se, että Florida tunnistaa teoriassaan niitä tekijöitä, jotka muovaavat tämän luovan luokan muutto- tai sijaintipäätöksiä. Tästä tulemme yhteen Floridan teorian kiinnostavaan piirteeseen. Kaupunki- ja aluetalouden teorioissa päähuomion kohteena ovat olleet yritykset ja niiden sijaintipäätökset. Florida sitä vastoin kiinnittää huomiota osaajiin tai ”luovaan luokkaan” - eli luoviin, innovatiivisiin ja osaaviin ihmisiin - ja sen muuttopäätöksiin, mikä hänen mukaansa vaikuttaa ratkaisevasti yritysten sijoittumiseen (Floridalle tässä suhteessa tärkeä tapaus oli aikanaan merkittävän portaali- ja hakukoneyhtiö Lycosin siirtyminen 1990-luvun jälkipuoliskolla Pittsburghista Bostoniin; jälkimmäisen vero- ja työvoimakustannukset olivat korkeammat kuin Pittsburghissa, mutta toisaalta siellä oli enemmän osaamista ja sen elämänmuoto ja kaupunkikulttuuri vetivät enemmän puoleensa huippuosaajia ja yrittäjiä). Näin Florida tuli kääntäneeksi klassiset sijaintiteoriat päälaelleen ottaessaan lähtökohdaksi tietyn ihmisryhmän muuttoliikkeen ja siihen vaikuttavat tekijät. Samalla on syytä todeta, että Florida on saanut runsaasti kritiikkiä sinänsä intuitiivisesti pätevältä vaikuttavan ja empiirisestikin pohjustetun teoriansa ja erityisesti siitä johdettujen politiikkalinjausten tiimoilta.
Teoreettisia näkökulmia luovaan kaupunkiin
Edellä esitetty yksinkertaistava johdatus kolmesta luovan kaupungin ulottuvuudesta ja kehitysvaiheesta kuvaa alan kehittämistyön moniaineksisuutta. Se antaa viitteellisiä vastauksia moniin tärkeisiin kysymyksiin: Millainen kaupunkirakenne tukee luovuutta? Millaisia ovat luovat tilat ja ympäristöt? Mitä ovat luovat alat ja miten niitä tulisi kehittää osana kaupungin elinkeinopolitiikkaa? Mikä on kulutuksen rooli luovan kaupungin kehittämisessä? Luovan kaupungin kehittämispolitiikka, sen haasteet ja yhteiskunnalliset riskit?
Tässä on vielä kootusti muutamiin teema-alueisiin koottuna luovan kaupunkikehittämisen teorioita (listaan on otettu mukaan vain muutamat tärkeimmät teoreettiset kehittelyt):
​
Luovuus-, yhteisö- ja resurssikeskeisiä suunnitteluteorioita
Ihmislähtöinen ja diversiteettiä korostava kaupunkisuunnittelu (Jane Jacobs)
Kulttuuriorientoitunut kaupunkisuunnittelu (Ash Amin)
Ameniteettitalousteoria (Robert McNulty)
Integroiva luovan kaupungin suunnittelu (Charles Landry)
Luova talous ja luova luokka
Luovan talouden teoria (John Howkins)
Luovan luokan teoria (Richard Florida)
Innovaatiot luovassa taloudessa (Stuart Cunningham)
Klusterivetoiset teoriat
Klusteriteoria (Michael Porter)
Luova näyttämö (Bastian Lange)
Luovat korttelit ja luovat alueet (Graeme L. Evans)
Kulutuskeskeiset teoriat
Kulutus- ja palvelukeskeiset teoriat (Edward Glaeser)
Kulutuskaupunki (Malcolm & Steven Miles)
Kaupunki viihdekeskittymänä (T.N Clark)
Kulttuuritalouden maantiede
Kriittiset viestintä-, media- ja kulttuuritutkimuksen näkökulmat luovaan kaupunkiin (esim. Terry Flew)
Kriittinen kaupunkikulttuurianalyysi (Sharon Zukin)
Luovan luokan teorian kritiikki (Ann Markusen, Andy C. Pratt ym.)
​
Luovan kaupungin teorioilla on oma tehtävänsä luovan kaupungin kehittämisessä. Niiden perimmäisenä tehtävänä on kertoa niistä lainalaisuuksista, säännönmukaisuuksista, kausaalisuhteista ja rakenteellisista ehdoista, jotka vaikuttavat luovan kaupungin kehittämiseen. Teoreettista ymmärrystä lisätään pienin askelin alan tutkimuksen kehittyessä, mutta nekin ovat varsin valikoivia sekä tematiikaltaan että lähestymistavoiltaan. Näin ollen kokonaiskuvaa niiden kautta on lopultakin vaikea luoda, vaikka esimerkiksi Charles Landry, John Howkins, Richard Florida ja Terry Flew ovat suhteellisen kokonaisvaltaisia esityksiä omista näkökulmistaan rakentaneetkin. Lisäksi on syytä muistaa, että teorianmuodostuksessa empiirinen evidenssi saattaa jäädä ohueksi tai viitteelliseksi ja siihen saattaa liittyä myös intuitiivisia, deskriptiivisiä ja normatiivisia aineksia. Luovan kaupungin kehittämistyön kannalta tämä merkitsee sitä, että alan tutkimusta ja teorioita on hyödynnettävä valikoivasti ja tutkimustuloksiin ja teoreettisiin konstruktioihin on aina syytä suhtautua terveen kriittisesti - niin kuin kaikkeen muuhunkin inhimillisesti tuotettuun tietoon.